IX.) Kokemuksia omavaraisen maatilan resurssien käytöstä

Sekä maailman- että paikallistason tilanteet huomioon ottaen olen päättynyt siihen, että kokonaisuudessaan tehokkain muutosvoima voi syntyä vain ruohonjuurentasolta. Kaikkivoipa se ei ole, mutta sitä ei ole muukaan taho tai toimintatapa. Harjoitin omavaraista elämäntapaa vuosina 1992-2004 Valtimolla Pohjois-Karjalan pohjoisosassa. Omavaraiseläjän työtavat muistuttavat toisiaan suuresti riippumatta siitä, harjoitetaanko luontaistaloutta Suomessa tai Amazonin viidakossa.

                      Yksi ihminen tarvitsee yllättävän vähän viljelymaata pysyäkseen ruoissa koko vuoden ilman lisäostoja. Siihen riittää noin 5 aaria (500 neliömetriä), jos käy sienessä ja marjassa ja osaa olla vaatimaton. Sieniä käytän vuosittain noin 200 kiloa, joita pääosin kuivatan. Marjoja kerään saman verran, joita säilön tölkkeihin erikoisella menetelmällä, jossa ei umpioida eikä lisätä minkäänlaisia säilöntäaineita - ei edes sokeria. Säännöllinen purkkien kääntely pitää marjat erinomaisina ja makeina vuosikaupalla. Omavaraistalouden pyörittämisessä hartiavoimin pyrin siihen, että asiat hoidetaan alusta loppuun mahdollisimman pitkälle käsityönä. Valmistaakseni kangasta haluan rakentaa langan kehruuta varten rukin. Mahdollisuuksien mukaan yritän tuottaa rukin valmistukseen tarvittavat työkalutkin.

                      Kaiken ruoan viljely alkaa huussin ja talousjätösten hyvällä kompostoinnilla. Maankääntö tapahtuu talikolla. Polttopuun hankinnan hoidan ihmisvetoisilla kärryillä ja käsisahalla. Vaatteiden teossa aloitan lampaanvillan keritsemisestä ja pellavanviljelystä ja jatkan kehräämällä lankaa, jota kudon kankaaksi. Pellavalankaa olen käyttänyt lähinnä kalapyydysten valmistukseen. Koreja punon pajusta.

                      Tämän tasoiseen omavaraisuuteen kuluu työaikaa noin puoli päivää, mikäli työaika jaetaan tasaisesti koko vuoden ajalle. Lihansyönti ei ole välttämätöntä. Olen ajan mittaan palannut kasvissyöntini pariin. Kalastaminen on järven läheisyydessä energiatalouden kannalta edullisempi ruoanlähde kuin eläintenpito. Pienimuotoinen alkeellinen metsästys sijoittunee niiden välimaastoon. Laiduntamalla eläimiä me välineellistämme ne energian hankintaan. Ne muuttavat kasvien ravinteet lihaksi, jota syömme. Eläintenpito, alkuperäinen poronhoito pois lukien, ei ole välttämättä eduksi energian hankinnassa varsinkaan Pohjolassa, missä pitkä sisäruokintakausi vaatii suuret panokset rehuntekoon. Työpanoksella, joka  kuluu eläinten ylläpitoon, pystyy viljelemällä hankkimaan enemmän ravintoenergiaa kuin syömällä niiden lihaa. Toisaalta villa ja nahka ovat ylivertaisia aineita vaatteidentekoon, joiden korvaaminen esim. pellavalla tietää paljon lisätyötä. Eläintenpidon tehokkuutta verrattuna karjattomaan luontaistalouteen verottaa seikka, että eläimet sitovat ja pakottavat työrytmin hyvin säännölliseksi. Se haittaa toisten työkokonaisuuksien optimointia. Luontaistalouden toimivuus riippuu pitkälti sääoloista ja kyvystä ajoittaa työt sopivimpiin hetkiin.

                      Tässä kirjoitussarjassa en ole käsitellyt eläinten hyötyä työnteossa. Hevosen ajatellaan Suomessa kuuluvan itsestäänselvyytenä luontaistalouteen, mutta sen suhteen ylläpito ei ole vähäpätöinen asia ja se syö helposti työhevosen työtuloksen. Luontaistaloudessa on syytä minimoida riskejä ja eläintenpito tuottaa aina yllätyksiä, joihin täytyy varautua. Hevonen vaatii kyntääkseen jo valmiiksi raivattua peltoa, koneita ja välineitä, joita puutarhuri ei tarvitse. En löytänyt mitään syytä hankkia hevosta, vaan päinvastoin monta perusteita olla hankkimatta sitä.             Arvelen, että hevonen on Suomessa otettu käyttöön maanviljelyksessä siitä syystä, ettei viljelijä ollut vapaa. Etenkin veronkanto pakotti kansaa tuottamaan tuotteita jotka eivät ole pilaantuvia, kuten  tervaa ja viljaa. Tervanpolton raskas metsänkäyttö vaati hevosta, jota jo kerran hankittuna käytettiin maanviljelyssäkin. Talonpojan elämä oli rankkaa, sillä hän ei voinut järjestää talouttaan pelkästään luonnonolosuhteiden mukaan. Hänen varassaan yhteiskunta seisoo. Siksi esivalta on pyrkinyt kontrolloimaan häntä kautta historian.

Lopuksi

Ristiriita nykyaikaisen yhteiskunnan kulkemien tuntemattomien polkujen ja luontaistalouden hyvin koettujen tapojen välillä on ilmeinen. Milloin tulee se aika myöntää, että ainoastaan pitkin ihmishistoriaa harjoitettu luontaistalous tarjoaa meille luotettavimman mallin ihmisen kestävästä rinnakkaiselosta luonnon kanssa?

                      Henkinen jähmeys, meidän kykymme perustella itsellemme mitä tahansa minkä me muutenkin haluamme uskoa, on vallitseva ja väkevin este matkalla oivaltamiseen. Ihmisen rajaton kokeilumieli suosii mitä hurjimpien mallien keksimistä alati kertyvän energiavajeen ratkaisemiseksi. Paikoin ne tuntuvat silkalta asioiden pakoilulta. Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi käytetään jo energiaa ja resursseja rakentamaan laitoksia, joiden tehtävä on erottaa hiilidioksidia ilmasta ja pumpata se maan alle. Tämä tapahtuu resurssien ja energian kulutuksella. Hiipivä epävarmuus kurssistamme saa aina osan ihmisistä jatkamaan pakkomielteisellä puuhakkuudella entiseen malliin. Se tosiasia, että ihmiskunta on tullut toimeen ja luonut korkeakulttuurejakin ilman polttomoottoreita, ei heitä kiinnosta.

Lasse Nordlund

Kirjoittaja on viljelijä, yhteiskunta-ajattelija ja perheenisä

lj [dot] nordlundgmail [dot] com (lj [dot] nordlundgmail [dot] com)

(Tätä kirjoitusta saa käyttää ja välittää vapaasti eteenpäin. Käännösversioita on kielistä saksa, englanti ja venäjä. Niitä saa tekijältä.)

Palaa artikkelisarjan pääsivulle ---> Elämämme perusteista