IV.)  Kulttuuriperinnön arvo ja taakka

Ihminen siirtää myös luonnon hitaasti muuttuvan evolutiivisen tasapainotilan itselleen yhä kelvottomampaan suuntaan. Käyttämällä runsaasti antibiootteja kasvatamme itsellemme yhä vaarallisempia bakteerikantoja. Bakteerien geneettinen sopeutumiskyky on parempi kuin meidän. Lisääntymisnopeus ratkaisee elinvoimaisen mutaation yleistymistä. Tuottaaksemme 50 sukupolvea meiltä kuluu tuhat vuotta, kun taas bakteereilta sama sujuu puolessa päivässä ja jälkeläisten määrä on eksponentiaalinen.

                      Näin luomme ympäristön, jossa pysymme hengissä vain yhä kehittyneemmän teknologiamme varassa, joka puolestaan vaatii lisääntyvästi resursseja ja kylvää tuhoa muualle. Ennen pitkää ihminen joutuu siinä kilpajuoksussa häviölle; viimeistään silloin kun energiansyöttö meidän systeemiimme loppuu. Tämän kehityksen edetessä ihmisen mahdollisuudet palata luonnonläheiseen elämäntapaan saattavat olla huonot, vaikka siihen olisi sekä tahtoa, että vielä olemassa riittävän ehjiä luonnon saarekkeita.

                      Pitkän ihmishistorian kautta olemme oppineet vaistonvaraisesti varomaan eläimiä ja pimeää ja olemme selvinneet lajina tähän saakka. Meiltä puuttuu vastaava vaistonvarainen kokemus viime vuosisatoina käyttöönotetuista tavoista hyödyntää luontoa. Järjestäytynyt energia- ja raaka-ainevarantojen valjastaminen saa meidät vaikuttamaan moninkertaisesti ympäristöömme entisaikoihin verrattuna. Elämme "mahdollisuuksien" yhteiskunnassa ilman tuntumaa siitä, onko elämäntapamme vaarallinen meille itsellemme.

                      Valtiollisessa järjestelmässä varteenotettavat toimenpiteet luonnon suojelemiseksi voisivat ainoastaan olla valtion itsensä asteittainen hajauttaminen ja palveluiden purkaminen. Jäljelle jää harras rukoileminen sen puolesta, että kansalaiset itse alkaisivat ottaa takaisin vastuun elämästään. Tämä on kärjistys meidän perusongelmastamme ohittamattomien muutospaineiden edessä: todelliset toimenpiteet kohti "kestävää kehitystä" törmäisivät yhteen arvokäsityksiemme kanssa viimeistään silloin kun totutut perusoikeudet puretaan (esim. oikeus koulutukseen ja terveydenhuoltoon).

                      Kulttuuritaakkanamme on moraalioppi, joka on ihmiskeskeinen eikä anna meille tukea arvokysymyksissämme suhtautuessamme luontoon. Asenteitamme kuvaa eräskin lehtikirjoituksen otsikko: ”Yksikin suden tappama kotieläin on liikaa” ( Savonmaa, 2.2.2005). Suurimpia esteitä muutoksen tiellä lienee lääketiedeteknologia, joka lupaa ihmisten peloille ja tuskalle helpotusta. Kuka hyväksyy  äidin, joka jättää antamatta lapselleen antibiootteja, koska ei halua edesauttaa sitä, että tulevaisuudessa kuolee enemmän ihmisiä antibiooteille vastustuskykyisiin bakteereihin?

                      Yhteiskunnassamme, jonka toimintatapa on ohjata kaikkea mikä teknisesti on mahdollista, moraalikin on juuri sen kaltainen. Moraalimme tunnustaa vain ihmisten välistä kanssakäymistä. Muu eloton ja elollinen luonto jää pitkälti moraalin säätelevän vaikutuksen ulkopuolelle. Siellä se palvelee meidän lyhytnäköisiä halujamme. Lääkärin on tehtävä kaikkensa ihmishengen pelastamiseksi, eikä hänellä ole paljon mahdollisuuksia pohtia tällaisen käytännön pitkäaikaisia seurauksia.

                      Luonnonkansat  eivät uhraisi koko varallisuuttaan  pitääkseen yhtä ihmistä hengissä –sehän uhkaisi niiden olemassaoloa kokonaisuudessaan. Meillä on näennäisesti varaa tehdä näin, koska seurauksia emme maksa elinaikanamme vaan vasta sukupolvien päästä.

V.) Halvaantunut demokratia kohti diktatuuria

Valtiolliset järjestelmät, joiden kautta luonnonriisto toteutuu, joutuvat yhä voimakkaammin esittämään luonnonpuolustajia. Tämä rooli voi olla niille vain toissijainen tärkeimmän päämäärän rinnalla, joka on energian saatavuuden varmistaminen omiin ylläpitoihinsa.

Johdonmukaisin kulkusuunta olisi maailman kehittyminen yhä tiukempien diktatuurien valtaan, jotka näennäisesti tehokkaammin kuin kansanvalta pystyvät toteuttamaan rajujakin uudistuksia sen jälkeen kuin suostuttelu on vetänyt vesiperän. Ihmisten kurjistuminen tällaisissa ekototalitaristisissa järjestelmissä ei osoittaisi valtion ympäristöystävällisyyttä vaan sen tarvetta ohjata niukkenevia resurssivirtauksia kansalaisiltaan pois järjestelmän ylläpitoon. Ihmiset ja järjestelmä alkavat kilpailla keskenään resursseista.

Resurssikriisissä valta siirtyy käytännössä asteittain armeijalle, sillä sen kriisivalmiutta nostetaan jo hyvissä ajoissa rauhan aikana. Lihotettuna sillä on kyky pysyä yhteiskunnallisista instituutioista kaikkein pisimpään toimintakykyisenä silloinkin, kun kansainvälinen markkinajärjestelmä kaatuu. Demokratialla ei ole mahdollisuutta estää omaa kehitystään kohti totalitarismia.

Lue seuraava osa ---> OSA 5 - Yhteiskuntasopimuksesta