VI.)  Yhteiskuntasopimuksesta

Yhteiskuntamme on korkeasti järjestäytynyt ja siksi ihmisten toiminnat ovat siinä tarkkaan säädeltyjä. Oikeusvaltion lainsäädäntö ei ole mielivaltainen ja jokapäiväistä elämää koskevien säädösten ja käytänteiden tulee olla sopusoinnussa ylimpien, humanistisia arvoja esittävien perusoikeuksien kanssa. Ihmisoikeuksien perusvaatimukset nauttivat todennäköisesti melko laajaa kannatusta kulttuuripiireistä riippumatta. Sen sijaan valtion oikeudellinen tila niiden vaalijana on epäselvempi.

Yhteiskuntasopimus tarkoittaa tilaa, jossa yhteiskunnan johtajat ovat saaneet valtansa kansalta sopimuksella, jonka ovat tehneet yhteiskunnattomassa tilassa elävät ihmiset. Siinä yksilö luopuu osasta itsemääräämisoikeuttaan yhteiskunnan hyväksi ja saa vastineeksi sen tarjoaman suojan.

Jean-Jacques Rousseau kehitti valistusaikana vuonna 1762 ajatuksen yhteiskuntasopimuksesta, johon pohjautuu valtion legitimiteetti käyttää valtaa. Ihmisten keskeinen syy perustaa yhteiskunta on se, että se suojaisi heitä. Mitä seuraa valtiovallan legitimiteetille, jos valtio yhteiskuntamuotona ei periaatteessakaan kykene suojaamaan heitä heiltä itseltään?        Oikeudellisesti ottaen yhteiskuntasopimus ei ole sopimus, koska siitä puuttuu sopimusvapaus olla liittymättä siihen. Vaaleissa kansalainen valtuuttaa toisia edustajikseen ja siten välillisesti  vahvistaa valtiojärjestelmän ohutta legitimiteettipohjaa. Äänestäminen luo sopimuksenkaltaisen sitoumuksen yhteiskunnan jäsenen ja valtion välille. Pakkojäsenyydellä valtioyhteisö luo vain kollektiivisen tien tulevaisuuteen, joka on joko yhteinen tuho tai yhteinen pelastus.

                      Syntyessäni Helsingin kätilöopiston sairaalassa vuonna 1965 taisin tuon sopimuksen pidemmälle miettimättä allekirjoittaa. 

VII.) Hallitsematon yhteiskunta

Valtiollinen yhteisömuoto pitää varmistaa räjähtänyt energia- ja resurssientarpeensa kasvattamalla valtaansa askel askeleelta rajojensa ulkopuolelle. Rauhanomaiset valtiot harjoittavat sitä diplomaattisesti, toiset sotilaallisesti. Yhteistä niille kuitenkin on, että niiden on pakko kontrolloida yhä laajempia territorioita. Rauhanomaisuus kääntyy pakottamiseksi jos haluttuja päämääriä ei saavuteta diplomaattisesti. Imagosyistä rauhanomaisuutta liputtava valtio etenee liittoutumalla aggressiivisempaan siinä toivossa, että se voi itseään tahrimatta varmistaa apajiaan häikäilemättömämmän osapuolen vanavedessä. Tällainen ryhmittyminen näyttää olevan kiivaasti meneillään.

                      Korkealle organisoituneen yhteiskunnan Akilleen kantapää on riippuvuus vakaista olosuhteista. Erityisesti sen ydinalueet, jotka liittyvät energian saantiin ja taloustoimintaan ovat sille yhtä tärkeitä kuin kansalaisten lähes sokea luottamus ”heidän yhteiskuntansa ” ja rahatalouden  toimivuuteen. Suomessa metsätaloudella on niin keskeinen rooli resurssinälkäisen yhteiskuntamme ylläpitäjänä, että sen nauttima valtiollinen suojelus rajoittaa yksityisomistuksen oikeuksia ja sisältää epädemokraattisia piirteitä. Samoin kaivoslakiuudistuksessa lisättiin lokakuussa 2008 kaivosteollisuuden mahdollisuuksia tehdä valtauksia ja ottaa haltuunsa luonnonvaroja.             Yhteiskuntiemme tarvitsema vakaus pyritään varmistamaan rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin käyttämällä myös väkivaltaa, jonka oikeuttamiseksi saatetaan käyttää sananvalintoja kuten  ”rauhaan pakottaminen” tai ”kannustaminen”. Samoin kuin yhteen kasviin perustuva viljely saattaa tuoda suurta satoa, se toisaalta voi totaalisesti tuhoutua juuri siihen kasviin erikoistuneen tuholaisen toimesta.

                      Yhteiskuntamme näyttää vahvalta, mutta se seisoo muutaman lahoavan pilarin varassa. Kasvava riskien minimoimisen pakko saa yhteiskuntaamme siirtymään yhä enemmän esivallan kontrolloimaksi. Terrorisminvastaisen taistelun kiihkeys on seuraus valtiojärjestelmän vaikeudesta enää hallita riskejä, joita se itse luo. 

”Götterdämmerung”

VIII.) Vaihtoehtoina hajauttaminen tai hajoaminen

Hajautetussa yhteiskunnassa ei ole keskusjohtoisuutta, vaan pieniä toisistaan riippumattomia yksiköitä. Sellaisessa yhteiskunnassa ihmistoiminta ei voi saada aikaan niin mittavia ympäristön muutoksia kuin meidän järjestelmässämme. Tämä johtuu siitä, ettei sillä ole mahdollisuuksia hyödyntää keskitettyjä energia- ja työvoimaresursseja. Se on itse itseään vakaaksi säätelevä yhteisömuoto.

                      Yhteiskunnan vaarattomaksi rakentaminen tarkoittaisi riippuvuussuhteiden purkamista ja hajauttamista. Se merkitsee yksilölle sekä vapauksien että vapausmenetysten uusjakoa. Ajatukseen yhteiskunnan kehittämisestä on tähän saakka sisältynyt voimakkaasti pyrkimys luoda isoja, yhtenäisiä ja työjakoisia muurahaiskekoja muistuttavia rakenteita, joihin liittyy tarkkarajainen hierarkkisuus.

                      Epävakaistuvaan maailmaan voimme reagoida ajamalla resurssien jahdissa omia etujamme toisten ohitse, toivoen että kuulumme selviytyjiin. Osallistumme silloin itse tilanteen epävakaistamiseen muualla maailmassa. Voimme myös ottaa laskuun, ettemme kenties kuulu voittajiin, ja silloin kannattaa miettiä mikä tie tuo vähiten kärsimystä ihmisille ja luonnolle kokonaisuudessaan.

                      Yhteiskunnan hajauttaminen synnyttää sosiaalisia ja rakenteellisia valtatyhjiöitä, jotka tuovat epävarmuutta muutostapahtumaan. Siitä huolimatta päädymme hajautettuun yhteiskuntaan joko puolihallitusti luonnetta kysyen tai rytäkällä verisesti silloin kun energiansyötön kasvulle systeemiimme tulee loppu tai jokin muu dominoilmiö käynnistyy ja kaataa rahatalouden. 

                      Olisi mahdollisimman nopeasti kehitettävä ja tuettava vaihtoehtoisia elämäntapoja, jotka toimivat  lähellä alkutuotantoa. Omavaraisena, vältellen kosketusta rahatalouteen, ne voivat toimia silloinkin kun yleinen järjestys alkaa rakoilla. Monen nykyisen epäkaupallisesti toimivan tahon sinänsä arvokas työ loppuu hetkessä kun rahahanat sulkeutuvat. Omavaraiset taloudet ja yhteisöt eivät ole turhia, vaikka romahdusta ei tulisikaan. Niissä ihmisellä on mahdollisuus elää vahingoittamatta ympäristöään.

                      Kulutusyhteiskunnasta  perääntyminen on pohjimmiltaan varsin lempeä toimintamuoto, joka on moraalisesti helposti perusteltavissa ja sosiaalisesti melko suvaittu. Näin se on vaikeista poluista  helpoimpia, joita voimme kulkea ihmisinä, jotka kantavat kulttuuri- ja arvosidonnaisuutemme mukanamme.

                      Silloin kun kehitämme omavaraisuutta, se merkitsee että tulemme ajatuksellisesti vähemmän riippuvaiseksi vallitsevista ajattelutavoista. Omavaraisuuden harjoittaminen merkitsee laajaa tietämystä ja osaamista, joka ei valu yliopistojen ja yritysten omistukseen, vaan voi säilyä ihmisten omissa käsissä. Vapaa tieteenharjoittaminen yliopistoissa ihmiskunnan hyväksi on kaunis myytti, josta on erkaannuttu kauas, mikäli sitä on koskaan harjoitettukaan. Yliopisto hankkii taloudellisesti hyödynnettävää tietoa ja auttaa monopolisoimaan sitä yhteistyössä etujärjestöjen kanssa.. Omavaraisuus tuo mukanaan sen, ettei kertyvää tietotaitoa mm. luonnonläheisistä elämäntavoista tarvitse pantata kilpailusyistä. Ihmisen henkinen perintö voi siirtyä vapaassa käytössä ilman että tekijänoikeudet ja patenttilainsäädäntö sitä estävät. Ajatukset voivat vapautua oleelliseen meitä uhkaavien muutosten edessä. Humanismia on helppo harjoittaa yltäkylläisyydessä, mutta se unohtuu hetkessä kun hätä leviää ihmisten keskuudessa. Omavaraisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa humanistisilla arvoilla on mahdollisuus selviytyä kriisin yli.

Lue seuraava osa ---> OSA 6 - Kokemuksia omavaraisen maatilan resurssien käytöstä